Loppuvuoden TOP

25.1.2017

Olen näemmä suorastaan surkea pitämään lupauksiani, erityisesti näiden kuukausittaisten TOP-listojen päivittelyssä. Viimeisin listaus on lokakuulta, marras-joulukuu siis puuttuu välistä kokonaan. No, ehkä ne menee samassa postauksessa - tuskinpa sitä on niin hirveän aikaansaavia oltu siihen aikaan.

Marras-joulukuussa ei suinkaan tässä taloudessa kuunneltu joululauluja vaan klassista musiikkia ja leffasoundtrackeja, aivan kuten tapoihin kuuluu. Siinä pari päivää joulun ennen/jälkeen saattoi listoilla pyöriä Tapani Kansan ja Vesa-Matti Loirin versiot tutuista joulubiiseistä, mutta siinäpä se. Ei ole joulurallatukset minua varten.

Marras-joulukuun TOP


Qais Akbar Omarin kirjoittama Yhdeksän tornin linnake on kannen mukaisesti afgaanipojan tarina. Kirja alkaa Qaisin lapsuusvuosista ja ajasta ennen Afganistanin sotatilaa ja levottomuuksia, kertoen meille länsimaalaisillekin hyvin vieraasta kulttuurista ja siitä, millainen Afganistan oli ennen nykyistä tilaa. Kirjassa edetään kronologisesti ja kerrotaan samalla Qaisin perheen tarinaa. Kirja sijoittunee 80-luvulta aina 90-luvun lopulle.

Itse olen aina ollut kiinnostunut myös Lähi-idän maista, eihän sitä suotta sanota, että matkailu avartaa. Myös Afganistan kuuluu niihin valtioihin, joissa mieluusti joskus kävisin jos maan poliittinen tilanne ei olisi niin epävakaa ja jos maa olisi turvallisempi. Kirja kyllä todella avaa lukijan silmiä siitä, millainen paikka Afganistan oli asua ennen 90-lukua, ja millaiseksi maa muuttui taliban-liikkeen aikana. Jossain määrin kirja myös ärsyttää lukijaa (ainakin minua) sillä, miten ihmiset voivat uskontoon vedoten tappaa ja ahdistaa kansan pois kodeistaan. Mutta sitähän tämä maailma on. Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan - hieno tarina, joita harvemmin tulee vastaan.

Jos Afganistanin asiat kiinnostavat muuten, niin suosittelen tsekkaamaan blogin 1001 Kabul, joka kertoo suomalaisnaisen elämästä Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa. Äärimmäisen mielenkiintoinen blogi - täysin eri maailmasta kuin mihin on tottunut. Tässä blogissa pistetään asioita niin sanotusti vähän eri perspektiiviin.


Aloitin loppuvuodesta kaverin kanssa Gothamin, nimenomaan kaverin suosituksesta. Aika jännä, etten ollut vielä tätä sarjaa tsekannut kun kuitenkin kaikki supersankari-aiheiset sarjat olen likimain katsonut (paitsi Luke Cage!). Toisaalta, Gotham-sarjassa ei varsinaisesti ole päähenkilönä supersankaria vaan poliisi...

Gotham kertoo nimensä mukaisesti Gothamista ja tarinassa keskitytään GCPD:n (Gotham City Police Department) toimintaan, erityisesti kahden rikosetsivän toimintaan. Batman-leffoistakin tuttu James Gordon elelee tässä sarjassa nuoruusvuosiaan ja selvittää rikoksia yhdessä partnerinsa Harvey Bullockin kanssa. Sarjassa nähdään myös nuori Bruce Wayne (aka Batman) sekä lukuisia muita Batmanista (erityisesti sarjakuvista) tuttuja hahmoja.

Ja minä tyypilliseen tapaan koukutuin heti. Odotin sarjan olevan tylsä, juoneltaan samanlainen kuin kaikki muutkin rikossarjat sekä kaikkea muuta kuin kiinnostava, mutta jouduin muuttamaan mielipiteeni. Juoni on mukaansatempaava, hahmot mielenkiintoisia ja jaksot riittävän vaihtelevia. Ja vaikka Gotham tunnetusti onkin melko synkkä paikka (ainakin Batman-leffojen mukaan), on tässä versiossa nähtävissä myös päivänvaloa ja jopa huumoria!


The Crown, voi että! Yksi viime vuoden parhaimpia ja mielenkiintoisimpia sarjoja (olenkohan sanonut näin joka sarjan kohdalla? Seuraavan kohdalla pakko hokea samaa...!). Ja ihan syytä ollakin, onhan The Crown Netflixin isoimmalla budjetilla tuotettu sarja. Ja ihan mielettömän hyvä.

Ennen loppuvuotta, olin henkilö, joka ei ole kiinnostunut kuninkaallisten hömpötyksistä ja elämästä - tällaisena historiafriikkinä olen skipannut nämä kuninkuusasiat ihan tyystin ja tietoni rajoittui suurinpiirtein siihen, kuka on tämänhetkinen kuningatar Briteissä. Nyt on tullut kuitenkin tsekattua läpi jos jonkinnäköistä kuninkaallisista kertovaa kuvaa ja mielenkiinto on herännyt. Ei, en vieläkään jaksa lukea juoruja tämänhetken kuninkaallisten elämästä, mutta tällainen valtapeli ja oikea fakta kiinnostaa.

The Crown keskittyy reilu parikymppisen Elizabeth II:sen (eli siis nykyisen kuningattaren) valtaanastumiseen. Sarjassa kuvataan politiikan ja edustustehtävien lisäksi hyvin myös kuningatarperheen normaalia arkea ja elämää. Sarjassa esiintyy esimerkiksi myös Sir Winston Churchill, joka tuohon aikaan toimi pitkään Britannian pääministerinä.

Minulla ei ole tästä sarjasta mitään pahaa sanottavaa. Mielenkiintoinen, mukaansa tempaava, huolella tehty. Näyttelijätkin näyttävät lähestulkoon siltä, miltä pitäisi. Kiva kerrankin katsoa sarjaa, jossa rahalla ei ole mässäilty, mutta sitä on ohjelman tekoon käytetty niin, että ohjelmasta on saatu todenmukainen. Ehdoton suosikkini oli Winston Churchillia käsittelevä jakso kauden loppupuolelta.


Toinen suosikkini viime vuodelta - Westworld. En ole ihan satavarma, katsoinko sarjan oikeasti tammikuun alussa vai joulukuun lopussa, mutta katsottu se on kuitenkin, ja itseasiassa vielä kaksi kertaa. Vähän nihkeästi suhtauduin alkuun sarjaan, sitä oli kehuttu paljon ja trailerin perusteella sarjasta ei juuri saa mitään irti. Mutta herranen aika kun se tempasi mukaansa - en voinut lopettaa sarjan katsomista kun se oli niin älyttömän hyvä! Taattua HBO:ta!

Mitenköhän Westworldin juonikuvioita kuvailisi mahdollisimman yksinkertaisesti? Sarja perustuu Westworld-'teemapuistoon', jonka henkilöt (hostit=isännät) ovat tekoälyjä, robotteja, tietämättä itse sitä. Puistossa vierailevat taas tietävät hostien olevan hosteja. Sarjassa paneudutaan syvemmin tiettyjen hostien päivittäiseen elämään, muutamiin tiettyihin vieraisiin sekä valvontapuolen koukeroihin. Ensimmäiset pari jaksoa saattaa olla vähän what the fuck-asenne, mutta kun sarjan idean sisäistää, siihen ei voi olla jäämättä koukkuun!

Katsoin itse tosiaan sarjan vielä kaksi kertaa. Toisella kerralla sarjasta aukeni jotain pikkujuttuja, jotka oli ekalla kerralla jääneet huomioitta. Senkin suhteen siis mahtava tarina, jonka juoneen on oikeasti nähty vaivaa. Ihan loppumetreille asti sarja jaksoi yllättää. Suosittelen.









Sergei Prokofjevin säveltämän baletin Romeo & Julia yksi osio Dance of the Knigts tuli tutuksi Gotham-sarjan kakkoskauden viimeisen jakson viime minuuteilla. Ensimmäinen ajatus mahtipontisen sävelmän pyörähtäessä soimaan oli, missä olen tämän kuullut aiemmin? Ehkä en missään, mutta sen jälkeen tuli googlattua koko kappale ja pääsihän se soittolistalle, samoin kuin muutama muukin saman baletin kappale.

Ghost B.C. on hieman eri sarjaa edellisen kanssa. Koko bändin genre hyppää kauas klassisesta, suoraan rockiin ja ehkä jopa astetta raskaampaan sellaiseen. Square Hammer ei olisi mun ykkösvalinta (koska Year Zero! <3), mutta ehkä lyriikoiltaan aavistuksen soveliaampi kuin suluissa mainittu kipale. Biisien sanat sisältävät paljon muunmuassa Luciferia ja Saatanaa sun muuta, mutta olen käsittänyt, että koko homma on aika suurelta osalta vaan hyvä läppä.

Hans Zimmer on vanha tuttu, useamman kerran tässäkin blogissa esitelty, joten tämä kaveri tuskin esittelyjä kaipaa. Ylempänä mainittu The Crown kuului suosikkeihini ennen joulua, aivan kuten sarjan tunnusmusiikkikin. Valitettavan lyhyt kappale on kyseessä, mutta tyypillistä ja legendaarista Zimmeriä.

Penny Dreadful-sarjan tunnusmusiikki Demimonde on Abel Korzeniowskin säveltämä ja harvinaisen addiktoiva. Sarjaa katsoessa musiikki jäi kyllä soimaan päähän. Jollain tavalla ehkä aggressiivisen tuntuinen kappale kuvastaa kyllä hyvin tätä outoa TV-sarjaa, joka yllätti sekä positiivisesti että negatiivisesti. Penny Dreadfulin soundtrackit on sarjan katsomisesta alkaen pyörineet aktiivisesti soittolistoillani.

Би-2 on nimensä mukaisesti venäläinen, jo 80-luvulla toimintansa aloittanut rock-bändi, jonka biisi Молитва tuli vastaan Spotifyn suosituksissa. Ja se vaan säväytti. Lieneekö syynä olleet nuo ihanat suhuässät, joita venäjänkielessä viljellään hyvinkin paljon. Ehkä olen hieman erikoinen, mutta venäjä laulettuna kuulostaa vaan hyvältä.

Saksalaisen indie-rock-bändin Tomten biisi Ich sang die Ganze Zeit von Dir on poikkeus listoillani, sillä en yleensä syty saksankieliseen musiikkiin (paitsi nyt perus-Rammstein tietty!). Jollain tavalla tarttuva kappale, eikä niin jäätävän kuuloista saksaa kuin mitä voisi kuvitella.

Leave a Comment

Lähetä kommentti